Elämäni taiteilijat

Elämäni taiteilijat

Esittelen tässä blogitekstissä minulle viisi hyvin merkittävää kotimaista taiteilijaa ja hieman heidän tuotantoaan. Kukin heistä on koskettanut minua hyvin eri tavoin. Akseli Gallen Kallela on kulkenut matkassani jo lapsuudesta, ensin Kalevala-aiheisten, hieman pelottavien ja kunnioitusta herättävien maalausten myötä, ja myöhemmin ehkä vieläkin vaikuttavampien Symposion-vaiheen maalausten myötä. Akseli Gallen-Kallelalla on ollut minuun niin voimallinen vaikutus, että annoin hänen etunimensäkin pojalleni. Helene Schjerbeck on lumonnut minut taideteoksiin vangitulla herkkyydellä ja jotenkin mystisellä, jollain tapaa hauraalla henkilökuvallaan. Hänen kauttaan minulla on myös kytkös syntymäkaupunkiini. Emil Wickström astui maailmaani jo varhain lapsuudessani, tuijoteltuani Visavuoren, Emil Wicktsrömin taitelijakodin, julistetta kesästä toiseen makuuhuoneessani kesämökillämme. Haaveilin tuolloin retkestä Visavuoreen - vasta aikuisena pääsin. Osmo Rauhalan taide läikäyttää luonnonsuojelijaa sydämessäni tavalla johon eivät muut yllä. Hänen taiteensa nivoo ja esittelee rakkauden luontoon kauniilla, yksinkertaisella ja konstailemattomalla tavalla. Biologi minussa huokaisee ihastuksesta tämän kauneuden äärellä joka ikinen kerta. Muotoilija Oiva Toikka puolestaan herättää kunnioitukseni mielikuvituksellisen, uskaliaan ja valtavirrasta poikkeavan muotoilun ansiosta. Hän osaa ihastuttavasti vangita kauniin ja herkän luonnon teoksiinsa hyvin värikkäällä ja omaleimaisella tavalla. Hän on tehnyt lasinpuhalluksesta todellista taidetta. 

Akseli Gallen-Kallela (1876-1931)

Axel Gallén elämäntarina on varsin värikäs ja hyvin tapahtumarikas, sävyttynyt osin surullisen kauniiksi. Hän syntyi vuonna 1865 Porissa ruotsinkieliseen perheeseen. Perhe muutti 1867 Tyrväälle, jossa hän vietti lapsuutensa. Vuonna 1876 Akseli Gallén muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot ruotsalaisessa normaalilyseossa. Hän kuitenkin lopetti kouluopinnot 1881 kuusitoistavuotiaana voidakseen keskittyä pelkästään taideopintoihin. Hän opiskeli Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1881-1884. Tuona aikana hän maalasi mm. herkän Poika ja varis -teoksen (1884). Vuonna 1885 Akseli Gallen-Kallela aloitti opinnot Pariisissa. Gallen-Kallela maalasi ensimmäisen Kalevala-aiheisen maalauksen hyvin vaikuttavan Aino-triptyykin vuonna 1889. Samana vuonna hän palasi Pariisista Suomeen. 

Vuonna 1890 Akseli Gallen-Kallela avioitui Mary Söörin kanssa. Pariskunta perusti ensimmäisen kotinsa ensin Malmille. Seuraavana vuonna esikoistytär Impi-Marjatta syntyi. Tuona vuonna myös Aino-triptyykin toinen versio valmistui. Marjatta tytär ei elänyt pitkään, sillä hän kuoli silloiseen kulkutautiin kurkkumätään vuonna 1895. Tuona samana vuonna valmistui rakenteilla ollut Kalela ateljee-koti Ruovedelle. Kirsti tytär syntyi seuraavana vuonna ja tuona vuonna 1896 Gallen-Kallela teki myös ensimmäiset etsaukset ja lasitukset; Gallela oli varsin monipuolinen taiteessaan. Suurimmat Kalevala-aiheiset maalaukset Gallen maalasi vuosina 1996-1899. Vuonna 1898 Gallen-Kallela matkusti Italiaan perehtymään fresko-maalaamiseen ja samana vuonna Jorma poika syntyi. Vuonna 1900 Gallen-Kallela maalasi Pariisin maailmannäyttelyn Suomen osaston vaikuttavat Kalevala-aiheiset kattofreskot. Hän jatkoikin freskojen maalaamista aktiivisesti koko 1900-luvun alun, jolloin hän myös matkusteli ja muutti useasti. 

Vuonna 1907 perhe muutti Leppävaaraan kartanoon ja samana vuonna Akseli muutti nimensä virallisesti Akseli Gallen-Kallelaksi. Vuonna 1909 perhe oleskeli Afrikassa nykyisen Kenian alueella; tuolloin Gallen-Kallelan töissä vallitsi ekspressionistinen kausi. Tarvaspään huvila rakentui vuonna 1911-1913. Seuraavana vuonna Gallen-Kallela osallistui Venetsian biennaleen. Vuonna 1915 perhe muutti takaisin Kalelaan ensimmäistä maailmansotaa pakoon. Vuonna 1918 Gallen-Kallelasta tuli pääesikunnan kirjapainon esimies Mannerheimin käskystä. Vuonna 1919 Gallen-Kallela nimitettiin professoriksi. Vuosina 1920-22 hän kuvitti Koru-Kalevalaa. Vuosina 1923-24 Gallen-Kallelan perhe asui Yhdysvalloissa, jossa Akseli Gallen-Kallela tutki mm. intiaanien taidetta. Vuonna 1926 perhe palasi Tarvaspäähän, joka remontoitiin asuinkäyttöön. Vuonna 1928 Gallen-Kallela maalasi kansallismuseon mykistävän kauniit freskot Pariisin maailmannäyttelyssä olleiden pohjalta. Vuosina 1928-1931 Gallen-Kallela kuvitti Suurkalevalaa, mutta teos ei ehtinyt valmistua, sillä Akseli Gallen-Kallela kuoli vuonna1931 keuhkotautiin Tukholmassa, ollessaan paluumatkalla Kööpenhaminasta. tietoa Gallen-Kallelasta


Gallen-Kallelan teoksista juuri Symposion on mielestäni kiehtovin. Akseli Gallen-Kallela maalasi Symposion-teoksen (alkuperäinen nimi Probleemi) vuonna 1894. Kreikan kielestä lainattu sana "symposion" tarkoittaa juominkia ja nimenomaan miesten keskustelutilaisuutta. Maalauksesta on kaksi versioita, joista ensimmäistä versiota pidetään luonnoksena toiselle versiolle, mutta niitä voidaan myös tarkastella saman aiheen kahtena eri versiona. Ryhmäkuvaan on maalattu vasemmalta lukien itse Akseli Gallen-Kallela (tuolloin vielä nimeltään Axel Gallén), Oskar Merikanto, Robert Kajanus ja Jean Sibelius. (Sarajas-Korte, Salme: Suomen varhaissymbolismi ja sen lähteet. Tutkielma Suomen maalaustaiteesta 1891–1895., s. 283–289. Helsinki: Otava, 1966). Maalauksessa herrat pohtivat elämän ja taiteen arvoitusta, jota edelleen mekin pohdimme. Mitä taide on? Maalaus kuvaa henkilöitä karikatyyrimäisesti ja mielestäni hieman sarkastisesti. Taustassa on jotain taianomaista ja syvää symboliikkaa.

Jo Probleemin maalaaminen herätti kiinnostusta aikansa taiteilijapiireissä. Mm. Albert Edelfelt kirjoitti taulusta näin: " Kajanus, päissään, saarnaa Merikannolle, Sibeliukselle ja Gallénille. Materia nyljetyn naisen hahmossa istuu pöydällä punssipullojen joukossa, hengen piirtyessä siluettina Jupiter-planeettaa vasten." Edelfelt myös ihmetteli, miksi maalauksessa esiintyvät henkilöt olivat teoksesta niin innoissaan. (Valkonen, Markku: Kuvien Suomi. Suomen taiteen vuosisadat, s. 82–83, 85. Helsinki: Otava, 1992.)

Gallén teki Symposion maalauksesta toisen version, jossa mielestäni henkilöhahmot on kuvattu siistimmin ja tunnelma siinä on hillitympi. Uudessa versiossa verisen sfinksi-hahmon tilalla on siivet, jotka näyttävät mielestäni suojelevan juopunutta seuruetta. Myös aiempaan versioon maalattu naishahmo on kadonnut lähes kokonaan uudemmasta versiosta. Naisen jalat näkyvät kuvan alareunassa. Nais-sfinksi, jota voidaan pitää taiteen pakenevan salaisuuden vertauskuva on jäljellä samoihin aikoihin maalatussa Conceptio Artis -teoksessa (Valkonen, Markku: Kuvien Suomi. Suomen taiteen vuosisadat, s. 82–83, 85. Helsinki: Otava, 1992.) Erona versioiden välillä on myös se, että myöhemmässä Symposiumissa on teoksessa juopuneesti naurava Oskar Merikanto, on kuvattu pöytää vasten nukkuvana. Gallen-Kallela kertoi kirjeissään Robert Kajanukselle hauskana yksityiskohtana, että Merikantoa maalatessaan hän joutui välillä turvautumaan paremman puutteessa lanttuun Merikannon päätä hahmotellessaan, ja saaneensa siten taulusta parodisen aineksen pois. (Ilvas, Juha toim.: Sanan ja tunteen voimalla. Akseli Gallen-Kallelan kirjeitä., s. 40–42. Helsinki: Valtion taidemuseo, 1996)

Symposion (Probleemi) ensimmäinen versio 1894

Symposion toinen versio 1894

Helene Schjerfbeck (1862-1946)

Helene Schjerfbeckin taitelijaura on hyvin erikoinen, sillä hän aloitti taideopinnot jo 11-vuotiaana. Hän loi merkittävän ja laajan teoskokoelman uransa aikana. Hän on mielestäni yksi merkittävimmistä suomalaisista taiteilijoista, vaikka aikalaiset eivät tosin häntä osanneet arvostaa. Tuona aikana naisen asema oli varsin ahdas eikä luovuutta pystytty käsittämään. Schjerfbeck kuvasi teoksissaan, kuten Haavoittunut soturi hangella (1880) ja Wilhelm von Schwierin kuolema (1886) hyvin miehisiä aiheita; ja myös tämä kummeksutti aikalaista yleisöä. Häntä pidettiin kummajaisena. Schjerfbeck maalasi koko elämänsä ja hänen mittava tuotantonsa käsittää öljyvärimaalauksia, akvarellitöitä, piirustuksia, litografioita sekä tekstisuunnitelmia.

Helene Schjerbeckin uraa ja ihmissuhteita varjosti lapsena kaatumisen seurauksena saatu lonkkavika. Ontuva kävely herätti aikalaisissa mielikuvan sairaasta naisesta ja arvellaan myös, että Schjerbeckin kihlat englantilaisen taiteilijan kanssa purkautuivat juuri lonkkavian takia, sillä sulhasen suku ei hyväksynyt ontuvaa ja ehkä siten sairasta miniää, jonka epäiltiin kantavan tubia. kansallisbiografia
Mielestäni Helene Schjerfbeck on henkilönä ja taiteilijana erityisen kiinnostava. Hänen ulkoinen haurautensa yhdistettynä sisäiseen paloon ja rohkeuteen kuvata ajalle poikkeuksellisella tavalla ja naistaiteilijoille poikkeuksellisia aiheita, osoittaa todellista taiteilijan luonnetta. Hänen töissään on havaittavissa kokeilevuutta ja modernia otetta. 

Helene Schjerfbeck lähti Pariisiin saatuaan senaatin matka-apurahan syksyllä 1880. Hän opiskeli Académie Trélat'ssa ja Académie Colarossissa ja maalasi myös Meudonissa ja Bretagnessa ja palasi Suomeen kesäksi 1882. Toisella Ranskan matkallaan vuonna 1884 Schjerfbeck osallistui Pariisin kevätsalonkiin teoksellaan Lehtimajajuhla (1883). Ranskassa Scherfbeck maalauksiin tuli mukaan naturalismia, joka oli aikalaisten mielestä paheksuttua "radikaalia realismia". Pariisissa oleskelun aikana hän myös tapasi englantilaisen taidemaalarin, jonka kanssa kihlautui. Schjerfbeck jäi naimattomaksi ja lapsettomaksi. Erityisesti lapsettomuuden hän koki surullisena ja harkitsi jopa adoptiota, mutta ympäristö on tässäkin asiassa vastainen. 

Schjerfbeck on saattanut kuvata toteutumatonta haavetta lapsesta tässä jäljempänä esittelemässäni teoksessa "Hymyilevät tyttö", Katri 1921. Mielestäni teoksessa on jotain hyvin viehkeää, tyttömäistä ja positiivista kuplivaa elämäniloa - jotain sellaista, jota ehkä puuttui Schjerfbeckin elämästä. Kaikkiaan hänen ihmissuhteensa olivat, jotenkin ahdistavia, myös suhde äitiin oli hyvin erikoinen. Schjerfbeckin isä kuoli 1876 tuberkuloosiin lasten ollessa murrosikäisiä (veli Magnus) ja Olga äiti jäi yksin lasten kanssa. Taloudelliset vaikeudet varjostivat elämää ja tekivät lapsuudesta ankean. Schjerfbeckin suhde äitiin oli hyvin ristiriitainen sillä äiti ei hyväksynyt tyttären taiteellisia töitä, mutta vuosikymmenien tiivis yhteiselämä sitoi heitä toisiinsa. 

Ulkomailla vierailujen (mm. Wien ja Firenze) ja Helsingissä asumisen jälkeen Schjerfbeck muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle 1902 ja löysi jälleen maalaamisen ilon. Tämä ilo on jotenkin mielestäni vangittu Hymyilevä tyttö, Katri, teokseen 1921. Teos on jotenkin lohdullinen. Schjerfbeckin elämässä tapahtui muutos syksyllä 1913, kun taidekauppias Gösta Stenman vakuuttui hänen taiteensa arvosta ja järjesti ensimmäisen yksityisnäyttelyn hänen teoksistaan. Hyvinkäällä Schjerfbeck tapasi myös elämänkertansa kirjoittajan Einar Reuterin (kirjailijanimeltään H. Ahtela), jonka kanssa ystävyys jatkui eliniän. 

Hymyilevä Katri teoksen mallina on naapurin sepän Juho Kustaa Mäkisen nuorin tytär Katri (1910-1989), joka sisarustensa kanssa auttoi Schjerfbeckejä taloustöissä. Katri oli malleista Schjerfbeckille mieluisin ja Katri istui mielellään taiteiljan mallina. Katri onkin myöhemmin kommentoinut mallina olemistaan, että "ei tarvinnut muuta kuin näyttää herran enkeliltä". Hymyilevä tyttö

"Hymyilevä tyttö", Katri 1921. 

Öljy ja sekatekniikka paperille, 32x27,5 cm. 

linkki teokseen

Emil Wikström (1864-1942)

Emil Erik Wikströmiä pidetään suomalaisen taiteen kultakauden yhtenä merkittävimpänä kuvanveistäjänä. Hänen tunnetuimpia teoksiaan on mm. Lyhdynkantajat, nuo funktionalismia edustavan Helsingin rautatieaseman ryhdikkäät patsaat sekä Elias Lönnrotin ja J.V. Snellmanin muistomerkit ja Kansallismuseon edustaa somistava graniittinen karhupatsas. En esittele tässä blogitekstissä kuitenkaan Wikströmin tuotantoa sen syvemmin, vaan jäljempänä kerron kovin kiehtovasta Wikströmin taiteilijakodista Visavuoresta.

Emil Wikström oli perheensä kolmas poika (synt. 1864) ja hänen jälkeensä syntyi vielä yksi poika. Wikströmien isä kuoli poikien ollessa pieniä ja äiti jäi poikien kanssa yksin. Wikström työskenteli lähettinä Turun lennätintoimistossa päätettyään kansakoulun vuonna 1877. Wikström vuoli vapaa-ajallaan puuveistoksia ja hänen lahjakkuutensa kuvanveistäjänä tulivat Turkulaisten tietouteen, kun hän pääsi leikkaamaan nimileimasimia puuhun lennätintoimistossa.

Turkulainen sivistyneistö auttoi Emil Wikströmiä taloudellisesti, jotta hän pääsi opiskelemaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Turussa. Myöhemmin Wikström siirtyi opiskelemaan Helsinkiin Suomen Taideteollisuusyhdistyksen Veistoskouluun ja Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun, jossa hän tutustui Axel Galléniin. Senaatti myönsi Wikströmille apurahan, jonka turvin hän opiskeli Wienin taideteollisuuskoulussa ja Wienin taideakatemiassa vuosina 1883-1885. Tämän ajanjakson jälkeen Wikström siirtyi opiskelemaan Pariisiin Académie Juliainiin, Axel Gallénin houkuttelemana. Hänen laajaan tuttavapiiriin kuuluivat myös mm. Eero Järnefelt ja Pekka Halonen. Wikström opiskeli vielä kertaalleen sekä Wienissä että Pariisissa.

Pariisista Suomeen palattuaan Wikström rakennutti Sääksmäen kauniiseen ja rauhalliseen maisemaan Visavuoren ateljeehuvilan 1894. Rakennus kuitenkin paloi vuonna 1896 aivan täysin ja myös monet Wikströmin valmiit ja keskeneräiset työt tuhoutuivat tulipalossa. Uuden Visavuoren rakentaminen aloitettiin vuonna 1899 ja asuinrakennusosa valmistui vuonna 1902 ja ateljee vuonna 1903. Emil Wikström avioitui helsinkiläisen Alice Högströmin kanssa vuonna 1895 ja heille syntyi kolme tytärtä Estelle, Anna-Liisa ja Mielikki. Vuonna 1918 Wikströmit muuttivat Helsinkiin ja Visavuoresta tuli heidän kesäpaikkansa. Wikströmistä tuli Suomen taiteilijaseuran puheenjohtaja ja hänelle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1919.

Wikströmin kyvyt huomattiin varhain ja hän oli arvostettu ja työllistetty kuvanveistäjä jo suhteellisen nuorella iällä. Wikström voitti Säätytalon otsikkoryhmän veistoskilpailun, mikä vakiinnutti hänen asemansa julkisten monumenttien veistäjänä. Myös yksityiset keräilijät olivat kiinnostuneita Wikströmin töistä. Serlachius suku tuki Wikströmiä tämän uralla ja Mäntässä onkin useita Wikströmin töitä esillä.

Viimeiset vuodet ennen kuolemaansa 1942 Wikström työskenteli jälleen Visavuoressa. Sairaudet ja sota-ajan kehno ravinto musersivat Wikströmin terveyden. Hän oli elämänsä aikana oppi-isänä usealle nuorelle kuvanveistäjälle kuten Eemil Haloselle ja Aarre Aaltoselle.

Visavuori on säilynyt kauniina muistomerkkinä Emil Wikströmistä. Paikka on kerrassaan jotenkin maaginen. Ensi-käynnilläni siellä muutamia vuosia sitten pystyin melkein aistimaan taiteilijan läsnäolon siellä. Paikka on omiaan esittelemään Wikströmin uraa, elämää ja teoksia.

Axel Gallén Wikströmin
veistämänä (oma kuvakokoelma)

Poika patsas Visavuoren kokoelmat.

Sairauden heikentämä poika kylältä. 
(oma kuvakokoelma) 

Huvila-ateljee on hyvin kaunis ja kauniilla paikalla Valkeakosken Sääksmäellä ja Wikströmin elämä on kiedottu sinne hyvin kauniiksi tarinaksi. Lukuisten kauniiden patsaiden paljous lumoaa kävijän.

 

Visavuori (oma kuvakokoelma)

Visavuoren asuinrakennus edustaa kansallisromanttista tyyliä ja ateljee enemmän keskieurooppalaista rakennustyyliä. Ateljeen yhteyteen Wikström suunnitteli myös tähtitornin ja Suomen ensimmäisen pronssivalimon. Wikströmin kiinnostus ja tietämys fysiikasta ja tähtitieteestä antaa hänen persoonalle neron leiman. Mielestäni hän onkin Suomen Leonardo da Vinci. Wikström oli laajasti kiinnostunut elämästä ja tieteistä taiteen lisäksi. Wikström oppi ensimmäisenä suomalaisen mm. pronssin valamisen taidon.

Myöhemmin Wikström laajensi ateljeerakennusta ja rakennutti sinne myös kauniin talvipuutarhan ja urkuparven urkuineen. Visavuoren rakennukset ovat säilyneet 1900-luvun alun asussa irtaimistoineen. Visavuoren kauniit huonekalut ovat suurimmaksi osaksi peräisin Pariisista. Visavuoressa on myös poikkeuksellisen kauniit vanhat tapetit.

 

Yksi Visavuoren kauniista tapeteista. 

(oma kuvakokoelma)

60-luvun loppupuolelta lähtien Visavuori on toiminut museona Wikströmin museosäätiön ylläpitämänä. Lämpimästi suosittelen käyntiä siellä. Visavuori

Osmo Rauhala (1957-)

Osmo Rauhala on nokialainen taidemaalari. Hän on opiskellut Vapaassa taidekoulussa 1981-1982, Taideakatemian koulussa 1982-1987 ja myös Turun kauppakorkeakoulussa 1976-1987 sekä School of Visual Arts Master ohjelmassa 1988-1990. Hän on myös opiskellut lakia New Yorkin Yliopistossa.

Osmo Rauhalan ensimmäinen taidenäyttely oli näyttävästi New Yorkissa vuonna 1989. Samana vuonna hän piti taidenäyttelyn myös Tampereella. Myöhemmin hän on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä sekä kotimaassa että ulkomailla, monia museonäyttelyitä ja osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin ympäri maailmaa. Rauhala valittiin vuonna 1992 vuoden nuoreksi taiteilijaksi Suomessa.

Rauhalan teokset somistavat useita museokokoelmia ja niitä on lukuisissa kokoelmissa ympäri maailmaa. Suomessa hänen teoksiaan voi ihailla mm. Kiasmassa, Tampereen taidemuseossa, Sara Hildénin taidemuseossa, Espoon modernin taiteen museossa sekä mm. Didrichsenin taidemuseossa. Osmo Rauhala toteutti yhdessä Kuutti Lavosen kanssa Tyrvään Pyhän Olavin uudelleen rakennetun, palossa tuhoutuneen kirkon sisätilojen maalaukset. Hyvin vaikuttavat maalaukset kertovat tarinoita uskosta, luonnosta ja kaiken kulminaatiosta hyvin kauniin yksinkertaisesti. Rauhala ja Lavonen palkittiin Kirkon kulttuuripalkinnolla 2009 Tyrvään kirkon maalauksista. Rauhala on tehnyt alttaritaulut myös Korson kirkkoon, Pitkäniemen sairaalakirkkoon sekä Pinsiön kirkkoon.

Rauhalan teoksissa yhtenä toistuvana hahmona on peura. Juuri nuo Rauhalan suloiset, viattomat peura-hahmot, ovat herättäneen ihastukseni hänen taiteeseen. Pinsiön kirkko on myös saanut tämän ihastuttavan peura-hahmon alttaritauluunsa. Alttaritaululla on viehkeä tarina, sillä pinsiöläiset saivat taulun kirkkoonsa vaihtokauppana, kun he maalasivat Rauhalan ostaman vanhan kyläkoulun - hauska tarina.

 

Pinsiön kirkon alttaritaulu 2020. lisää taulusta

Maalauksen nimi on Usko Toivo Rakkaus. Teoksessa on kuvattu Jumalan silmä, joka viittaa uskoon, lähteestä juova suloinen peura viittaa toivoon ja sydämen muotoisesta sipulista kasvava kukka on rakkauden symboli. Rauhala on pyrkinyt teoksellaan ottamaan kantaa nykymaailman tilanteeseen ja ympäristökysymyksiin. Rauhala korostaa moraalisten perusarvojen merkitystä maailmassa ja peräänkuuluttaa niiden palauttamista ihmisten arkeen tällä informaatiotulvan ja -sodan aikakaudella. Enempää samaa mieltä en voisi olla. Rauhala toivoo, että teos puhuttelee ihmisiä ja vie ihmisen näiden moraalisten arvojen lähteille, erityisesti kaaoksen ja sekasorron aikana nyt ja tulevaisuudessa.

Osmo Rauhalan valitsema elämäntyyli on varsin kiehtova, hän viettää paljon aikaa New Yorkissa ja loput ajasta hän kasvattaa lampaita ja viljelee sukunsa luomutilaa Pinsiössä - kaksilapsinen perhe kulkee matkassa. Rauhala harrastaa biologiaa, filosofiaa, vaellusta, kalastusta sekä ympäristötaiteen kehittämistä. Miten mielenkiintoinen, viisas ja moniulotteinen taiteilija ja persoona! Rauhalasta

Oiva Toikka (1931-2019)

Professori Oiva Kalervo Toikka syntyi vuonna 1931 Viipurin maalaiskunnassa maanviljelijän ja emännän pojaksi. Toikka valmistui Taideteollisesta oppilaitoksesta keramiikan osastolta vuonna 1956 ja kuvaamataidon opettajan osastolta vuonna 1960. Toikan puoliso Inkeri Toikka (1931-2009) oli myös lasitaiteilija. Toikka työskenteli Nuutajärven lasitehtaalla ja Arabia Oy:n muotoilijana sekä myös Taideteollisen oppilaitoksen opettajana ja kuvaamataidon opettajana Sodankylässä. Toikka on ehkä parhaiten tunnettu lasilinnuistaan (Iittalan Birds -sarja), jotka ovat myös keräilijöiden haluamia. Näissä lasilinnuissa Toikka osaa yhdistää luonnonkauneuden, mielikuvituksen sekä käsittämättömän lasinpuhalluksen taidon. Lasilinnut valmistetaan käsityönä ja ne ovat rakastettuja ympäri maailmaa.

Kuulas (Iittala.com)

 

Iibis (Iittala.com)

Toikka on suunnitellut myös mm. kauniit Kastehelmi- ja Flora-astiastot sekä Pioni ja Krouvi- sekä Frutta-sarjan lasistot. Näissä sarjoissa luonto tulee esineen mukana koteihin kauniilla ja herkällä tavalla osaksi kattausta ja elämää.

 

Flora kulho (Iittala.com)

 

Frutta lasi (Iiittala.com)

Kastehelmi tuikku (Iittala.com)

Sarjojen lisäksi Toikka on suunnitellut lukuisia uniikkikappaleita. Hän on myös mm. suunnitellut kankaita Marimekolle Hänen taiteellinen toimintansa kattaa myös esimerkiksi lavastuksen ja pukusuunnittelun erilaiset teokset.

Toikka nimettiin Suomen valtion taiteilijaprofessoriksi vuonna 1993. Hän on tuotantonsa ohella luennoinut ympäri maailmaa. Toikka on voittanut lukuisia arvostettuja palkintoja, mm. Pro Finlandia -mitalin 1980, Kaj Franck -muotoilupalkinnon 1992, Suomi-palkinnon 2000 ja Prins Eugen -palkinnon 2001. Oiva Toikka

Vuoden 2014 joulukuussa, itsenäisyyspäivän vastaanotolla Presidentin linnassa, Ylen toimittaja haastatteli Oiva Toikkaa. Tuolloin Toikka oli juuri avannut tuoreiden Venetsian Muranossa tehtyjen lasiteosten näyttelyn. Toimittaja kysyi pyörätuolissa istuvalta Oiva Toikalta miten Toikka edelleen jaksaa tehdä kovasti töitä, johon Toikka vastasi: "En mä kutsuis niitä töiksi, kun en ole koskaan ollut työn perään, mutta tykkään hauskanpidosta. Viihtymisestä." Siinä viisaita sanoja viisaalta mieheltä, jokaiselle puurtajalle. Nuo sanat kuvaavat valloittavan muotoilijan upeaa elämänasennetta ja raottavat ehkä hieman ovea hänen mielikuvitukselliseen maailmaansa. Syvä kunnioitukseni.